Aika ajoin sitä tulee miettineeksi näitä hevosihmisen suuria peruskysymyksiä kuten: Onko tässä mitään järkeä, että ratsastan täällä muiden jo nukkuessa? Tai miksi minä väännän samaa volttia kymmenettä kertaa, kun muut nauttii kesästä terassilla siiderilasi kädessään?
Niin miksi tätiratsastaja? Miksi uhraat kesälomasi, terassikaljasi, Ruisrockin, kesäalennusmyyntien ihanat valikoimat vain huomataksesi, että kesän kisasaldo on pari keltaista rusettia K.N. Specialista seurakilpailuista Juupajoelta?
Itse asiassa en tiedä, osaanko vastata tähän aivan yksiselitteisesti ja perustellusti. Voi olla, että yli kaksikymmentä hevosentäyteistä vuotta ovat johtaneet siihen, ettei osaa elää enää muunlaista elämää. Voi myös olla, että pienet, hetkelliset onnistumisen tunteet palkitsevat, kuten pohkeenväistö sujuu helpommin kuin eilen tai on saanut tammansa ravaamaan kaksi metriä kiitämättä (metri lisäystä edelliseen päivään:)).
Ehkä parasta motivointia ovat onnistuneet treenit, kun valmentajan kehut ovat muotoa: ”Nyt täytyy sanoa että meni ensimmäistä kertaa hyvin tämän hevosen kanssa” (ja pari vuotta on jo käyty). Palkitsevaa on myös se, että ylipäätään pääsee kilpailuihin saakka vaikka sinne Juupajoen seuraluokkaan. Monta vuotta on ollut, että ei ole voinut edes haaveilla kilpailuista hevosten sairastelujen tms. vuoksi. Hienointa on kuitenkin seurata omien kasvattien kasvamista ja kehittymistä, kouluttaa niitä itse ja katsoa mihin se tulevaisuudessa riittää. Ei ehkä sitä K.N:ää pidemmälle mutta volteista ainakin tulee kaseja!
Ei hellettä heinäkuussa, ei paarmoja kentällä = sopivat kelit taas volttien vääntämiselle. Ei kun menoks!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti