Kirjoittamisen aloittaminen on vaikeaa, ja erityisen vaikeaa
se on silloin, kun tauko on venähtänyt liian pitkäksi. Viimeisin postaukseni on
kirjoitettu 19.9.2011 eli melkein viisi vuotta sitten. Toki sitä on tullut
kirjoiteltua työssä kaikennäköistä tekstiä, mutta sitä ei voi verrata tähän.
Täällä ja tässä kirjoitan omasta elämästäni aivan mitä haluan ja miten haluan.
Tätiratsastajan tekstit ovat siis enemmän minua kuin työtekstini, luonnollisesti.
Siksi kirjoittamisen aloittamiselle on ollut pitkään jonkinlainen kynnys. Mutta
nyt se on ylitetty :).
Kokonaan toinen syy
kirjoittamattomuuteeni on ollut se, että vuoden 2011 jälkeen hevoselämästäni oli
aika vähän kirjoitettavaa. Elämä keskittyi muuhun: avioerosta selviämiseen,
uuden parisuhteen muodostamiseen ja lopulta uuden perheen perustamiseen.
Hevoset ovat olleet näissäkin elämän vaiheissa mukana, mutta paljon vähemmällä
panostuksella.
Nyt kun elämä on asettunut
uomiinsa, on hevosharrastukseenkin pystynyt panostamaan enemmän. Tosin omat haasteensa
tähän panostukseen asettaa 2015 syntynyt pikku-prinsessamme, joka
ymmärrettävästi tarvitsee paljon vanhempiensa aikaa. Näillä raameilla kuitenkin
(taas) mennään.
Mieheni tytär Veera on jo suureksi
avuksi hevosten kanssa ja auttaa tallissa paljon. Veera on jostain syystä ja
yllättäen (vuosien hirvittävän painostuksen ja aivopesun tuloksena) hurahtanut
kouluratsastukseen ja treenaa varsin tavoitteellisesti poninsa Hepun kanssa.
Hevosarkeni onkin aika
pitkälle yhteistä arkea Veeran kanssa, sillä puuhailemme tallissa yhtä aikaa päivittäin,
käymme yhdessä valmennuksissa ja kisamatkoilla. Toimin myös Veeran
kotivalmentajana. Tässä kohtaa voin jo kuulla lukijani huokauksen. Tiedän.
Perheenjäsen murrosikäisen tytön valmentajana voi olla joskus haasteellinen
kombinaatio. Painotan sanaa joskus. Suurimmaksi osaksi homma toimii hienosti ja
Veera poninsa kanssa on yltänyt varsin mukaviin saavutuksiin.
