Durando muutti uuteen kotiin

Pakkasin Durandon eilen traileriin itselleni viimeistä kertaa. Fiilikset olivat aika apeat, kun istahdin lastauksen jälkeen kuskin paikalle. Viitisen minuuttia siinä istuskelin starttaamatta ja mietiskelin niitä viittä vuotta, jotka Durando oli minulla ollut. Muistin jopa sen kerran, jolloin ratsastin sillä ensimmäisen kerran. Olin lupautunut kokeilemaan Hanna Paloksen saksasta tuotua 4-vuotiasta oria. Hanna kuskasi oriin meille ja minä ratsastin ja jännitin mitä tapahtuu. Ei tapahtunut mitään ja tykästyin heti nuoreen, kauniiseen mustaan ja erittäin yhteistyöhaluiseen oriin. Ja niin Durando muutti meille.
 

Ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen on tapahtunut paljon: surullisen kuuluisat oripäivät, Durandon kaksi jälkeläistä, ruunaus, valmentautumista, kilpailuja, vatsalihaksen repeytyminen, klinikkareissuja, kuntouttamista, toisin sanoen ikimuistoisen ihania hetkiä ja karvaita pettymyksiä.

En voi sanoa olevani ihminen, joka kiintyy hevosiin kuin koiriin. Hevosia on elämässäni tullut ja mennyt. Siihen on ollut pakko oppia. Tavallisella, työssäkäyvällä ihmisellä ei vain ole varaa keräillä hevosia kuten postimerkkejä. Durandoon kiinnyin kuitenkin aivan erityisellä tavalla, ehkä siksi että se oli varsinkin nuorena orina ns. yhden ihmisen hevonen ja kovin seurallinen, jota se toki on edelleen.

Siksi traileri perässä, Durando kyydissä kotipihasta kääntyminen tuntui aika karulta, kuin olisi ystävänsä myynyt. Mutta asiat on kuitenkin ajateltava järkevästi eikä minulla ollut käyttöä hevoselle, jolla en voisi kilpailla tavoitteellisesti. Lisäksi työssä käyvän, perheellisen ihmisen aika on rajallista, joten Durandolta liikenevä aika siirtyy nuoremmille hevosille. (Joku saattoi luulla, että kirjoitan tähän perheelle mutta ehei, hevosiin käytettävä aika on vakio eikä vähene ennen kuin talli on tyhjä. Näin se vaan menee :/ )

Durandon myyminen ei kuitenkaan ole pelkästään surullinen asia, sillä onnistuin löytämään sille parhaan mahdollisen uuden omistajan. Tiedän että Durandosta ei ole pidetty koskaan niin hyvää huolta, kuin Saija, sen uusi omistaja, tulee pitämään. Olen siis aivan äärimmäisen iloinen siitä, että kaikkien mutkien jälkeen Durando päätyi Saijan ensimmäiseksi omaksi hevoseksi. Toivon että Saijalle on yhtä paljon iloa Durandosta kuin minulle on ollut ja tietenkin vähemmän sitä murhepuolta.

Durandon elämää voi tästä eteenpäin seurata Pientä puhetta -blogista.

Kengitysongelma

Noin 20 vuotta olen painiskellut kokolailla samaan kengitykseen liittyvän ongelman kanssa, nimittäin sen ongelman että kengittäjää ei näy eikä kuulu. Kengittäjä lupaa tulla maanantaina, mutta sitä kengitykseen sopivaa maanantaita ei vain koskaan tule. Kengittäjä ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Ei vaikka pyydän kauniisti, suorastaan rukoilen ja anelen. Ja voin vakuuttaa, että tämä sama kaava on toistunut lähes poikkeuksetta jokaisen 20 vuoteen mahtuneen kengittäjän kanssa, joten yksittäistä kengittäjää tästä kirjoituksesta on turha syyllistää.

Olen oikeasti miettinyt, että lukeeko Kengityksen alkeet aloittavalle kengittäjälle -oppaassa, että sovittu kengitysaika on vain viitteellinen, ei koskaan sitova. Olen myös melko varma siitä, että kengittäjäkurssin ensimmäinen teorialuento käsittelee asiakkaiden puheluihin vastaamista tai oikeastaan sitä, milloin niihin ylipäätään kannattaa vastata. Todennäköisesti kengittäjät on ohjeistettu vastaamaan puheluihin tai tekstiviesteihin vain siinä tapauksessa, että asiakas on erittäin hyvännäköinen, rikas ja hyvällä rintavarustuksella siunattu, pitkätukkainen blondi. Minulla ei toisinsanoen ole yhden yhtäkään mahdollisuutta päästä tähän "vastataan" -listaukseen.

Lisäksi olen miettinyt, mitä ihmettä sitä voisi tehdä vielä saadakseen kengittäjän vielä tontilleen, kun lähes kaikkea on jo kokeiltu? On levitetty punaista mattoa, tilattu kengitystaukoja varten Nightwish soittamaan alkuperäisessä kokoonpanossaan Sleeping Sunia ( Sillä jopa Tarja Turunen ymmärtää, miten vaikeaa on pitää kengittäjä tyytyväisenä) ja tehty perimmäisestä karsinasta uima-allasosasto porealtaineen, jotta kengittäjä voi virkistäytyä tarpeen vaatiessa. Huom! Pullakahvit ja laskunmaksu käteisellä ovat vakio, eivät mitään erikseen tarjottavaa ekstraa.

Jotenkin tuntuisi  jopa ihan hyvältä ja reilulta saada edes tällainen vastaus: ”Ei, en aio enää koskaan tulla teille kengittämään niitä sinun p**koja kaakkejasi ja oikeastaan sinäkin olet yksi perin v-mäinen akka, jota haluan nähdä vielä vähemmän.” Se olisi ainakin vastaus. Ja ihan vakavasti ottaen, minusta olisi ihan reilua kertoa asiakkaalleen, ettei aio tulla ja jos aikoo, niin milloin. On kai kengityskin asiakaspalveluammatti vai onko?

Ja ei, tästä kirjoituksesta ei voi mitenkään päätellä, että olen äärimmäisen harmistunut ja kiukustunut siitä, että pari ruunaa on seissyt kaksi viikkoa ilman kenkiä laitumella tekemättä yhtikäs mitään.