Ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen on tapahtunut paljon: surullisen kuuluisat oripäivät, Durandon kaksi jälkeläistä, ruunaus, valmentautumista, kilpailuja, vatsalihaksen repeytyminen, klinikkareissuja, kuntouttamista, toisin sanoen ikimuistoisen ihania hetkiä ja karvaita pettymyksiä.
En voi sanoa olevani ihminen, joka kiintyy hevosiin kuin koiriin. Hevosia on elämässäni tullut ja mennyt. Siihen on ollut pakko oppia. Tavallisella, työssäkäyvällä ihmisellä ei vain ole varaa keräillä hevosia kuten postimerkkejä. Durandoon kiinnyin kuitenkin aivan erityisellä tavalla, ehkä siksi että se oli varsinkin nuorena orina ns. yhden ihmisen hevonen ja kovin seurallinen, jota se toki on edelleen. Siksi traileri perässä, Durando kyydissä kotipihasta kääntyminen tuntui aika karulta, kuin olisi ystävänsä myynyt. Mutta asiat on kuitenkin ajateltava järkevästi eikä minulla ollut käyttöä hevoselle, jolla en voisi kilpailla tavoitteellisesti. Lisäksi työssä käyvän, perheellisen ihmisen aika on rajallista, joten Durandolta liikenevä aika siirtyy nuoremmille hevosille. (Joku saattoi luulla, että kirjoitan tähän perheelle mutta ehei, hevosiin käytettävä aika on vakio eikä vähene ennen kuin talli on tyhjä. Näin se vaan menee :/ )
Durandon myyminen ei kuitenkaan ole pelkästään surullinen asia, sillä onnistuin löytämään sille parhaan mahdollisen uuden omistajan. Tiedän että Durandosta ei ole pidetty koskaan niin hyvää huolta, kuin Saija, sen uusi omistaja, tulee pitämään. Olen siis aivan äärimmäisen iloinen siitä, että kaikkien mutkien jälkeen Durando päätyi Saijan ensimmäiseksi omaksi hevoseksi. Toivon että Saijalle on yhtä paljon iloa Durandosta kuin minulle on ollut ja tietenkin vähemmän sitä murhepuolta. Durandon elämää voi tästä eteenpäin seurata Pientä puhetta -blogista.
1 kommentti:
Täällä tuli ainakin itku tätä lukiessa, samaan aikaan iloisia ja surullisia kyyneleitä. Hevonen on ihana ja upea, teen parhaani ollakseni sille turvallinen ja reilu omistaja.
Lähetä kommentti