Viime viikonloppuna talliin saapui uusi kerrostalonkokoinen ulkomaalaisvahvistus Saksasta. Tallin uusi ”heittoistuin” on 180-senttinen tolppajalka Lasse. Lasse-ruunan 4 v. kokoa kuvaa hyvin se, että Durando näyttää viereisessä karsinassa siihen verrattuna Gotlannin russ-ponilta.
Onhan näitä isoja otuksia ennenkin nähty esim. Zoolandian kirahvi-tarhassa.
Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi kuitenkin se, että minun on määrä ratsastaa tällä jättiläisellä. En vain ole vielä keksinyt, miten sinne satulaan sitten oikein pääsee. Minä 168 senttiä pitkä naisihminen yletän Lassea ehkä juuri ja juuri lapaan saakka.
Perusperiaatteisiini on tähän mennessä kuulunut, että kapuan hevosen selkään aina ilman tuolia tai muuta avustusta. Vastustan muutenkin kaikennäköisiä vippaskonsteja nuorten hevosten kanssa. Mutta Lassen selkään minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään asiaa ilman jotakin apuvälinettä. Jatkan tänään Lassen mittailua maasta käsin ja kauhistelen sen kokoa. Ehkä sitä siinä puuhassa tulee jokin keino keksittyä, miten sitä itsensä satulaan saa. Tosiasia kuitenkin on, että tämä hevonen tarvitsi pilotikseen jonkun NBA-koripalloliigasta.
Durando alkaa olla pikkuhiljaa iskussa. Minulla oli eilen pitkästä aikaa sellainen olo, että josko sitä kuitenkin tänä kesänä johonkin kilpailuihin vielä pääsisi. Ensin täytyisi kuitenkin ylittää se suurin kynnys: rimpauttaa valmentajalle ja sopia aika valmennukseen. Ja se kynnys on kasvanut puolen vuoden aikana ainakin Mount Everestiksi. Odotettavissa kun on täysin repsahtanut istunta, väärä tempo, hidas hevonen, epätäsmälliset siirtymiset, liian isot voltit, liian syvä muoto jne. Pitäisikö vielä sittenkin vielä treenata yksikseen kuukauden verran?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti