Miten ponista tuli the Poni vol. 1

Viime kuukaudet ovat olleet aivan mahtavia Veeran ja ponin menestyksen suhteen. Jokaisesta kisasta on tullut rusetteja ja hienoja prosentteja. Se on ollut huikeaa. Ei pelkästään siksi, että Veera saa ansaitusti hyvin tehdystä työstä palkinnon vaan siksi, että tie tähän pisteeseen on ollut pitkä ja erityisen kivinen.

Virolaisesta Hiidenmaan aroilta lassotun, kouluttamattoman karvakasan matka erittäin potentiaaliseksi kouluponiksi on sisältänyt nousuja ja laskuja. Ja ne nousutkin olivat lähinnä kivireen vetämistä ylämäkeen kesäkelillä. Ensimmäinen vuosi oli se vaikein. Poni ei mennyt oikeastaan mihinkään, ei ainakaan sinne minne kuski pyysi. Se meni, minne se milloinkin sattui haluamaan. Eikä se yleensä halunnut mennä sinne tai siinä askellajissa kuin ponikuski pyysi.

Heppu-poni Hiidenmaalla keväällä 2014

Askel askeleelta kuitenkin poni alkoi kulkea paremmin. Jokainen edistys oli kuitenkin hirvittävän työmäärän takana. Veera ei säästynyt vereltä, hieltä eikä varsinkaan kyyneleiltä. Alkuun ponilla ratsastaminen oli hänelle lähes rangaistus. Hän joutui pakottamaan itsensä ratsastamaan. Ja minä jouduin pakottamaan hänet ylittämään pelkonsa joka ratsastuskerta. Veera tippui ponilta alkuun pahimmillaan päivittäin. Sitten onneksi viikoittain, kuukausittain ja lopulta niitä tippumisia ei sitten ole enää tullut. Tästä ponin ja Veeran alkuvaiheesta voisi kirjoittaa kirjan Näin taltutat hankalan ponin – jos luoja suo etkä katko (kaikkia) raajojasi.

Joskus kirjoitan vielä niistä kaikista kikkakolmosista, joita ponin kanssa käytimme. Koska oikeasti ajattelen, että voi olla, että joku muukin joskus on yhtä epätoivoisessa tilanteessa kuin me, minä ja Veera ponin kanssa olimme.

Olisihan se ollut helpompaa, jos olisi voinut viedä ponin Vammalan lihaan ja hakea rahalla uuden. (Totuuden nimissä on sanottava, että se Vammalan liha oli jossain vaiheessa lähempänä kuin ajatuksen tasolla.) Meillä kuitenkaan ei ollut varaa ostaa kallista ponia ja siksi menimme siis ostamaan kokeneen, turvallisen, rauhallisen ja ennen kaikkea edullisen ponin Virosta. Jep. Ei tullut sellaista. Tuli kyllä edullinen mutta kaikki muut adjektiivit siitä sitten uupuivatkin.

Täällä Suomessa se tahkoaminen sitten alkoikin lähes saman tien. Suurin osa kaikista ihmisistä jotka koko ponin tuolloin näkivät, olivat sitä mieltä, että se on hullu ja vaarallinen eikä sillä oikeastaan tee yhtään mitään. Yhden mielestä se olisi pitänyt lähettää johonkin ammattilaiselle ratsastettavaksi, toisen mielestä se olisi pitänyt piestä ja kolmannen mielestä siitä olisi pitänyt tehdä ne rukkaset. Onneksi emme kuunnelleet heistä ketään. Ja tavallaan sekin on onni, että rahalla ei voinut maksaa sitä ponia jonkun muun ongelmaksi vaan ne piti ratkaista ihan itse.

Toki sitä itseltäkin meinasi usko loppua monta kertaa mutta jotenkin sitä sitten aina vaan näki sen pienen välähdyksen siitä potentiaalista, jota on sekä Veerassa ratsastajana että ponissa kouluponina. Minulle ei siksi koskaan ole tullut yllätyksenä Veeran ja ponin menestys.

Veeran ja ponin ensimmäinen rusetti kolmostason kilpailuista.