Viikonlopun puuhasteluja

Viikonlopun koitokset ovat onnellisesti ohi. Eilen illalla tätä kirjoittaessani, jäin oikein pohtimaan, että kyllä ihmiseltä täytyy puuttua elämästä haasteita. Miten muuten on selitettävissä se, että aivan vapaaehtoisesti lähtee ensin lauantaina teinin kanssa kisoihin ja sunnuntaina vielä lisää haastekerrointa kuljettamalla kerrostalon kokoisen, kesällisen orivarsan näyttelyihin? Molemmista silti selvitty ja ihan kunnialla.

Viikonloppu meni siis varsin mukavasti, vaikka keikkein kirkkaimmat mitalit jäivät saamatta. Veera ratsasti hienosti poninsa Lounais-Suomen aluemestaruushopealle. Kulta jäi vain pisteen päähän, mikä tietysti jäi vähän harmittamaan sekä kuskia että valmentajaa. Mutta minusta hyvä rata on aina hyvä rata, vaikka sillä ei aina voittaisikaan. Olin erityisen tyytyväinen Veeran ja ponin laukkaohjelmaan, sillä ensimmäistä kertaa poni laukkasi kuten treeneissä kotona eikä jännitys tehnyt siitä lyhyttä.

Sunnuntaina eniten jännitti tosiaan se kuljetus. Mutta kuinka ollakaan Aapo-varsa soljahti koppiin emänsä perässä (lastausaika 10 s.) ja seisoi kopissa tyynen rauhallisesti Ypäjälle ja takaisin. Itse EBEF-showssakin meni hienosti. Aapo oli ryhmänsä paras ja pääsi Best in Show -kehään. Vaikka sieltä ei sitten mitaleita tullutkaan, jo tämä oli mielestäni hieno saavutus kovatasoisessa porukassa. Aapon (Floris Avenue) tulokset löytyvät tästä.

*Huomaa kasvattajan emäntäasento. En kestä. Kaikkia vaan ei ole tehty filmitähdiksi.

Aapo goes EBEF

Hurjaa. Tämän kesän orivarsa Floris Avenue aka Aapo on ilmoitettu European Breeding Event Finland -show'hun eli EBEF-show'hun. Maitovarsat esiintyvät sunnuntaina 11.10. Eli aikaa näihin gameihin ei ole paria päivää enempää. Jännittää jo nyt. Itse näyttely tai sen tulos ei jännitä, mutta se kuljettaminen. Varsan siirtäminen paikasta A paikkaan B voi olla helppoa tai sitten ei. Ja mitä tahansa sattua. Parempi kuin ei edes ajattele sen enempää. 

Aapo on Primera Daman eli Pirkon varsa ja sen isä on Floriscaunt. Aapo on myyty Master Dressagen Tuija Tuomiselle. Aapo ei ehtinyt olla kuin neljä päivää myynnissä, kun Tuija sen sitten osti. Hyvät menee kaupan, sano :).

Aapo laitumella elokuussa 2016

Aapo on ehdottomasti paras varsa, joka on meillä syntynyt. Eihän sellaista pitäisi myydä, ei. Mutta realiteetit on otettava huomioon: Tilasin tamman, sain orin. Orivarsa tarvitsee kaverin, meillä ei sellaista sille ole. Meillä on jo neljä hevosta, viides on jo ehdottomasti liikaa. 

Ja kyllä, yritän sitä tammavarsaa taas ensi keväänä. 

Aapon harjoituskampaus EBEFiä varten

Aapon kauneuskisa ei ole viikonlopun ainoa jännityksen aihe. Veera ja poni osallistuvat Lounais-Suomen koulualuemestaruuksiin poniluokassa. Sinne pitäisi lähteä lauantaina. Tämä kisa ei minua varsinaisesti jännitä yhtään; Veeran tärkeimmät koitokset ovat jo ohi ja tiedän, että Veera ja poni hoitavat homman parhainpäin. Ne jännittäjät ovatkin sitten Veera ja hänen isänsä ja erityisesti tämä viimeksi mainittu. 

Miten ponista tuli the Poni vol. 1

Viime kuukaudet ovat olleet aivan mahtavia Veeran ja ponin menestyksen suhteen. Jokaisesta kisasta on tullut rusetteja ja hienoja prosentteja. Se on ollut huikeaa. Ei pelkästään siksi, että Veera saa ansaitusti hyvin tehdystä työstä palkinnon vaan siksi, että tie tähän pisteeseen on ollut pitkä ja erityisen kivinen.

Virolaisesta Hiidenmaan aroilta lassotun, kouluttamattoman karvakasan matka erittäin potentiaaliseksi kouluponiksi on sisältänyt nousuja ja laskuja. Ja ne nousutkin olivat lähinnä kivireen vetämistä ylämäkeen kesäkelillä. Ensimmäinen vuosi oli se vaikein. Poni ei mennyt oikeastaan mihinkään, ei ainakaan sinne minne kuski pyysi. Se meni, minne se milloinkin sattui haluamaan. Eikä se yleensä halunnut mennä sinne tai siinä askellajissa kuin ponikuski pyysi.

Heppu-poni Hiidenmaalla keväällä 2014

Askel askeleelta kuitenkin poni alkoi kulkea paremmin. Jokainen edistys oli kuitenkin hirvittävän työmäärän takana. Veera ei säästynyt vereltä, hieltä eikä varsinkaan kyyneleiltä. Alkuun ponilla ratsastaminen oli hänelle lähes rangaistus. Hän joutui pakottamaan itsensä ratsastamaan. Ja minä jouduin pakottamaan hänet ylittämään pelkonsa joka ratsastuskerta. Veera tippui ponilta alkuun pahimmillaan päivittäin. Sitten onneksi viikoittain, kuukausittain ja lopulta niitä tippumisia ei sitten ole enää tullut. Tästä ponin ja Veeran alkuvaiheesta voisi kirjoittaa kirjan Näin taltutat hankalan ponin – jos luoja suo etkä katko (kaikkia) raajojasi.

Joskus kirjoitan vielä niistä kaikista kikkakolmosista, joita ponin kanssa käytimme. Koska oikeasti ajattelen, että voi olla, että joku muukin joskus on yhtä epätoivoisessa tilanteessa kuin me, minä ja Veera ponin kanssa olimme.

Olisihan se ollut helpompaa, jos olisi voinut viedä ponin Vammalan lihaan ja hakea rahalla uuden. (Totuuden nimissä on sanottava, että se Vammalan liha oli jossain vaiheessa lähempänä kuin ajatuksen tasolla.) Meillä kuitenkaan ei ollut varaa ostaa kallista ponia ja siksi menimme siis ostamaan kokeneen, turvallisen, rauhallisen ja ennen kaikkea edullisen ponin Virosta. Jep. Ei tullut sellaista. Tuli kyllä edullinen mutta kaikki muut adjektiivit siitä sitten uupuivatkin.

Täällä Suomessa se tahkoaminen sitten alkoikin lähes saman tien. Suurin osa kaikista ihmisistä jotka koko ponin tuolloin näkivät, olivat sitä mieltä, että se on hullu ja vaarallinen eikä sillä oikeastaan tee yhtään mitään. Yhden mielestä se olisi pitänyt lähettää johonkin ammattilaiselle ratsastettavaksi, toisen mielestä se olisi pitänyt piestä ja kolmannen mielestä siitä olisi pitänyt tehdä ne rukkaset. Onneksi emme kuunnelleet heistä ketään. Ja tavallaan sekin on onni, että rahalla ei voinut maksaa sitä ponia jonkun muun ongelmaksi vaan ne piti ratkaista ihan itse.

Toki sitä itseltäkin meinasi usko loppua monta kertaa mutta jotenkin sitä sitten aina vaan näki sen pienen välähdyksen siitä potentiaalista, jota on sekä Veerassa ratsastajana että ponissa kouluponina. Minulle ei siksi koskaan ole tullut yllätyksenä Veeran ja ponin menestys.

Veeran ja ponin ensimmäinen rusetti kolmostason kilpailuista.

Uusi alku

Kirjoittamisen aloittaminen on vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se on silloin, kun tauko on venähtänyt liian pitkäksi. Viimeisin postaukseni on kirjoitettu 19.9.2011 eli melkein viisi vuotta sitten. Toki sitä on tullut kirjoiteltua työssä kaikennäköistä tekstiä, mutta sitä ei voi verrata tähän. Täällä ja tässä kirjoitan omasta elämästäni aivan mitä haluan ja miten haluan. Tätiratsastajan tekstit ovat siis enemmän minua kuin työtekstini, luonnollisesti. Siksi kirjoittamisen aloittamiselle on ollut pitkään jonkinlainen kynnys. Mutta nyt se on ylitetty :).

Kokonaan toinen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut se, että vuoden 2011 jälkeen hevoselämästäni oli aika vähän kirjoitettavaa. Elämä keskittyi muuhun: avioerosta selviämiseen, uuden parisuhteen muodostamiseen ja lopulta uuden perheen perustamiseen. Hevoset ovat olleet näissäkin elämän vaiheissa mukana, mutta paljon vähemmällä panostuksella.

Nyt kun elämä on asettunut uomiinsa, on hevosharrastukseenkin pystynyt panostamaan enemmän. Tosin omat haasteensa tähän panostukseen asettaa 2015 syntynyt pikku-prinsessamme, joka ymmärrettävästi tarvitsee paljon vanhempiensa aikaa. Näillä raameilla kuitenkin (taas) mennään.

Mieheni tytär Veera on jo suureksi avuksi hevosten kanssa ja auttaa tallissa paljon. Veera on jostain syystä ja yllättäen (vuosien hirvittävän painostuksen ja aivopesun tuloksena) hurahtanut kouluratsastukseen ja treenaa varsin tavoitteellisesti poninsa Hepun kanssa.

Hevosarkeni onkin aika pitkälle yhteistä arkea Veeran kanssa, sillä puuhailemme tallissa yhtä aikaa päivittäin, käymme yhdessä valmennuksissa ja kisamatkoilla. Toimin myös Veeran kotivalmentajana. Tässä kohtaa voin jo kuulla lukijani huokauksen. Tiedän. Perheenjäsen murrosikäisen tytön valmentajana voi olla joskus haasteellinen kombinaatio. Painotan sanaa joskus. Suurimmaksi osaksi homma toimii hienosti ja Veera poninsa kanssa on yltänyt varsin mukaviin saavutuksiin. 

Sissi missikisoissa

Ensimmäisen kerran koko kasvattajahistoriani aikana (no joo, on se aika tynkä mutta kuitenkin) vein maitovarsan näyttelyihin. En tiedä, mistä moinen innostus ja suoranainen uhkarohkeus oikein virisi mutta luultavasti kasvattamani kesällisen tammavarsan Florecienten ostanut Emmi oli ehkä riittävän määrätietoinen ja ilmoitti sinnikkäästi ”Sissin” viikonloppuna Ypäjällä järjestettyyn EBEF - European Breeding Event Finlandiin 2011.

Kuva: Emilia Nisu

Epäluuloisuuteni kaikkeen maitovarsahässäkkään johtunee siitä, että kaikki tähänastiset varsan kuljetuskokemukset ovat olleet niin kammottavia, että en ole halunnut leikkiin ryhtyä. Ei esimerkiksi tarvitse mennä kuin kesä taaksepäin, niin muistuu mieleen, kuinka Tuukka-varsaa vietiin klinikalle. Ville joutui matkustamaan kopissa koko matkan (toivottavasti tätä ei lue kukaan virkaintoinen poliisi. Kaikennäköisiä omalla kuvalla varustettuja maksulappuja tippuu muutenkin postiluukusta ihan riittävän usein). Tuukka kun keksi leikkiä kopissa oravaa ja kiipesi kopissa kaikkea mahdollista ja mahdotonta pitkin: välillä laidan yli, ruokinta pöydälle, puomin yli, seiniä pitkin jne. Loppu viimeksi se taisi matkustaa etujalat Ville sylissä. Jep, toimivaa ja turvallista hevosen kuljetusta.

En siis varsinaisesti jännittänyt koko näyttelyssä muuta kuin sitä kuljetusta. Villekin ilmoitti, että häntä ei sinne koppiin enää laiteta. Kumma tyyppi. Ei ole nykyajan miehissä enää sellaista taistelutahtoa ja ryhmähenkeä kuin muskettisotureilla: Kaikki yhden ja yksi mies kaikkien vaimon hevosten puolesta…

Lopulta se kuljetus sujui sitten kuin oppikirjoissa, eikä kopissa tapahtunut ajonaikana minkäänlaista liikehdintää. Mutta se lastaus olikin sitten ihan oma operaationsa, jonka vuoksi myöhästyttiin koko geimeistä. Ei mennyt Sissi suosiolla koppiin edes äitinsä perässä. Yritettiin Villen kanssa kantaa varsa sinne, mutta ei riittäneet enää meikäläisen voimat neljäkuisen varsan kantamiseen. No, vinssattiin varsa sitten koppiin köysi apuna. Aikaa siinä vaan paloi sen verran, että oli pakko saapua näyttelyyn muodikkaasti puolituntia myöhässä.

Onneksi ei kuitenkaan luovutettu, sillä arviot varsasta olivat aivan loistavat. Floreciente sai kaikkien tuomareiden keskiarvoksi 7,86. Dr. Ludwig Christmann (Hannoveraner Verband) antoi Sissille päivän parhaat pisteet, joita tavaan vieläkin hurmosta muistuttavassa tilassa viiden minuutin välein.

Rakenne: Hyvin kehittynyt kaunis pää ja suuret silmät, kaunis ylälinja ja hyvä lautanen 8,5

Liikkeet: Oikein hyvä käynti – hyvä yliastunta, aktiivinen takaosa 8,5

Yleisarvio: Erittäin hieno varsa! 9

Eipä tähän ole mitään lisättävää. Joskus tämäkin harrastus  voi näyttää hyvät puolensa :).

Durando muutti uuteen kotiin

Pakkasin Durandon eilen traileriin itselleni viimeistä kertaa. Fiilikset olivat aika apeat, kun istahdin lastauksen jälkeen kuskin paikalle. Viitisen minuuttia siinä istuskelin starttaamatta ja mietiskelin niitä viittä vuotta, jotka Durando oli minulla ollut. Muistin jopa sen kerran, jolloin ratsastin sillä ensimmäisen kerran. Olin lupautunut kokeilemaan Hanna Paloksen saksasta tuotua 4-vuotiasta oria. Hanna kuskasi oriin meille ja minä ratsastin ja jännitin mitä tapahtuu. Ei tapahtunut mitään ja tykästyin heti nuoreen, kauniiseen mustaan ja erittäin yhteistyöhaluiseen oriin. Ja niin Durando muutti meille.
 

Ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen on tapahtunut paljon: surullisen kuuluisat oripäivät, Durandon kaksi jälkeläistä, ruunaus, valmentautumista, kilpailuja, vatsalihaksen repeytyminen, klinikkareissuja, kuntouttamista, toisin sanoen ikimuistoisen ihania hetkiä ja karvaita pettymyksiä.

En voi sanoa olevani ihminen, joka kiintyy hevosiin kuin koiriin. Hevosia on elämässäni tullut ja mennyt. Siihen on ollut pakko oppia. Tavallisella, työssäkäyvällä ihmisellä ei vain ole varaa keräillä hevosia kuten postimerkkejä. Durandoon kiinnyin kuitenkin aivan erityisellä tavalla, ehkä siksi että se oli varsinkin nuorena orina ns. yhden ihmisen hevonen ja kovin seurallinen, jota se toki on edelleen.

Siksi traileri perässä, Durando kyydissä kotipihasta kääntyminen tuntui aika karulta, kuin olisi ystävänsä myynyt. Mutta asiat on kuitenkin ajateltava järkevästi eikä minulla ollut käyttöä hevoselle, jolla en voisi kilpailla tavoitteellisesti. Lisäksi työssä käyvän, perheellisen ihmisen aika on rajallista, joten Durandolta liikenevä aika siirtyy nuoremmille hevosille. (Joku saattoi luulla, että kirjoitan tähän perheelle mutta ehei, hevosiin käytettävä aika on vakio eikä vähene ennen kuin talli on tyhjä. Näin se vaan menee :/ )

Durandon myyminen ei kuitenkaan ole pelkästään surullinen asia, sillä onnistuin löytämään sille parhaan mahdollisen uuden omistajan. Tiedän että Durandosta ei ole pidetty koskaan niin hyvää huolta, kuin Saija, sen uusi omistaja, tulee pitämään. Olen siis aivan äärimmäisen iloinen siitä, että kaikkien mutkien jälkeen Durando päätyi Saijan ensimmäiseksi omaksi hevoseksi. Toivon että Saijalle on yhtä paljon iloa Durandosta kuin minulle on ollut ja tietenkin vähemmän sitä murhepuolta.

Durandon elämää voi tästä eteenpäin seurata Pientä puhetta -blogista.

Kengitysongelma

Noin 20 vuotta olen painiskellut kokolailla samaan kengitykseen liittyvän ongelman kanssa, nimittäin sen ongelman että kengittäjää ei näy eikä kuulu. Kengittäjä lupaa tulla maanantaina, mutta sitä kengitykseen sopivaa maanantaita ei vain koskaan tule. Kengittäjä ei vastaa puheluihin eikä viesteihin. Ei vaikka pyydän kauniisti, suorastaan rukoilen ja anelen. Ja voin vakuuttaa, että tämä sama kaava on toistunut lähes poikkeuksetta jokaisen 20 vuoteen mahtuneen kengittäjän kanssa, joten yksittäistä kengittäjää tästä kirjoituksesta on turha syyllistää.

Olen oikeasti miettinyt, että lukeeko Kengityksen alkeet aloittavalle kengittäjälle -oppaassa, että sovittu kengitysaika on vain viitteellinen, ei koskaan sitova. Olen myös melko varma siitä, että kengittäjäkurssin ensimmäinen teorialuento käsittelee asiakkaiden puheluihin vastaamista tai oikeastaan sitä, milloin niihin ylipäätään kannattaa vastata. Todennäköisesti kengittäjät on ohjeistettu vastaamaan puheluihin tai tekstiviesteihin vain siinä tapauksessa, että asiakas on erittäin hyvännäköinen, rikas ja hyvällä rintavarustuksella siunattu, pitkätukkainen blondi. Minulla ei toisinsanoen ole yhden yhtäkään mahdollisuutta päästä tähän "vastataan" -listaukseen.

Lisäksi olen miettinyt, mitä ihmettä sitä voisi tehdä vielä saadakseen kengittäjän vielä tontilleen, kun lähes kaikkea on jo kokeiltu? On levitetty punaista mattoa, tilattu kengitystaukoja varten Nightwish soittamaan alkuperäisessä kokoonpanossaan Sleeping Sunia ( Sillä jopa Tarja Turunen ymmärtää, miten vaikeaa on pitää kengittäjä tyytyväisenä) ja tehty perimmäisestä karsinasta uima-allasosasto porealtaineen, jotta kengittäjä voi virkistäytyä tarpeen vaatiessa. Huom! Pullakahvit ja laskunmaksu käteisellä ovat vakio, eivät mitään erikseen tarjottavaa ekstraa.

Jotenkin tuntuisi  jopa ihan hyvältä ja reilulta saada edes tällainen vastaus: ”Ei, en aio enää koskaan tulla teille kengittämään niitä sinun p**koja kaakkejasi ja oikeastaan sinäkin olet yksi perin v-mäinen akka, jota haluan nähdä vielä vähemmän.” Se olisi ainakin vastaus. Ja ihan vakavasti ottaen, minusta olisi ihan reilua kertoa asiakkaalleen, ettei aio tulla ja jos aikoo, niin milloin. On kai kengityskin asiakaspalveluammatti vai onko?

Ja ei, tästä kirjoituksesta ei voi mitenkään päätellä, että olen äärimmäisen harmistunut ja kiukustunut siitä, että pari ruunaa on seissyt kaksi viikkoa ilman kenkiä laitumella tekemättä yhtikäs mitään.